Oodi ajalle

Aika aikansa kutakin.

Vakoojat

Runoilija kirjoittaa kirjaansa: "Meitä on kahdenlaisia ihmisiä: hyeenoja ja ihmisiä." Vakooja istuu vieressä, sillä ainolla tavalla jolla ne, jotka istuvat vieressä ovat aina istuneet. Hymynkare kasvoilla on mukavampi mennä nukkumaan, vakooja toteaa. Viisaan runoilijan hahmo kumartuu käydäkseen levolle, laskee maailmankartan kädestään ja painaa päänsä tyynyyn. Kuuluu levollinen tuhahdus.

Seinällä tikittää kello edistyksen merkiksi. Jokainen tunti vaatii aina ottajansa ja sen, että jokainen minuutti eletään läpi. Hetkeä ei voi jättää lunastamatta, kaikkeutta katsomatta ja Vakoojaa pääsee lopulta yön lepoon.

Hehhei, kun tänään pääsin jo hieman kirjoittamisen makuun äidinkielen esseepreliminäärissä tuntuu vain ja ainoastaan soveliaalta jatkaa kirjottamista nyt ja täällä.

Päivän mietteet

Tänään olen viljalti pohtinut filosofi Tuomas Nevanlinnan kielenkäyttöä hänen kolumnissaan Helsingin Sanomissa. Nevanlinna kielenkäyttö oli kaikinpuolin mielenkiintoista: Nevanlinna uskaltautui käyttämään lainasanaa "triumfi" suomenkielisen vastineen "riemuvoitto" sijaan. Yksityishenkilönä pidän moista leikittelyä huvittavana; filosofina voisin kuvata tuntojani asian suhteen internetajan ilmauksella "facepalm".


Tänään esseepreliminäärissä erään lähdeaineiston osana oli suomalaisen kulinaristin ja säveltaitelijan A.W Yrjänän runo. Kahlatessani käteeni annettua paperinivaskaa lävitse laskin silmäni runolle vain nopeasti ja hymähdin ivallisesti. A.W Yrjänän taidot rockmusiikin sanoittajana ovat kenties hieman keskivertoa paremmat, ja tekstien sisältö puhuttelee kulttuurisesti valveutunutta kansalaista, mutta runoilijana A.W on valitettavan keskinkertainen. Talvikuningas-albumin sanoituksista löytyvä lyyrinen oksennus /puhallettu tuliin, aurinkojen kerran sammuvaiN/ saa minut itkemään verta. Miksi vitussa tuolla lopussa on tuo n? Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin paljastettava, että CMX on mielestäni kuitenkin sangen mainio orkesteri, ja antipatiani A.W:tä kohtaan ovat ehkä pikemminkin A.W:n mediapersoonan syytä.


Matalakulttuurista korkeakulttuuriin, Jack Keroac'n romaani Matkalla on hieno kirja. Minuun on iskenyt tarve karistaa Helsingin tomut jaloistani ja karauttaa kohti tuntematonta! Tai ainakin on hienoa sanoa niin, tosiasiassa en uskaltaisi jättää edessäpäin siintäviä velvollisuuksia ylioppilaskirjoituksineen päivineen välistä. Olen aivan liian tavoitteellinen ja menestyksennälkäinen ihminen pystyäkseni jättämään suurkaupungin valot taakseni.

Kulttuurikyynisyys

Mitä lie ovat miettineet ne, jotka ironian ovat keksineet? Miksi kauneudesta puhuminen kuulostaa naiivilta? Miksi puhuminen siitä, kuinka kauneudesta puhuminen kuulostaa naiivilta kuulostaa lähinnä säälittävältä? Välillä vaikutta siltä, että nykypäivänä asioita ei saa arvostaa, tai että ilmiöiden julkinen hehkuttaminen tekee hehkuttajastansa typerän. Myönnän itsekin luoneeni pilkallisia katseita tai puhaltaneeni pilkallisen tuhahduksen ulos sieraimistani moniin kulttuuri-ilmiöihin tutustuessani. Ainoat asiat, joista on tiedostavissa piireissä on lupa innostua ovat jo luonteltaan ironisia, kuten esimerkiksi Jon Lajoien huumori.

Mikä pelastaisi minut kulttuurikyynisyydeltä? Mikä saisi minut "innostumaan siisteistä jutuista", kuten erään Irc-galleria yhteisön nimessä sanotaan? Onko tiedostavan nuorison älykäs ironia vain vaihe josta on kasvettava yli, eikä sitä ole mahdollista kiertää älyllistämällä itseään ilmiön yläpuolelle?

Moderniin, tiedostavaan kulttuurikyynisyyteen kuuluu olennaisena osana kristinuskon kritiikki. Kristinuskon takia me hakkaamme metsät , kristinuskon takia me orjuutimme Afrikan kansat, kristinuskon takia miehet raiskaavat. Nimeä seuraus, kristinusko on syy. Kysynkin jokaiselta, joka käyttää kristinuskoa keppihevosenaan maailman ongelmien ja kärsimyksen selittäjänä, jos jumaluutta ei ole olemassa, miksi uskonnollisuus ilmiönä on syntynyt? Jos vastaus on, että uskonto ilmiönä on ihmisen tarve selittää tuntematonta, niin sanottu "aukkojen jumala", johtaa se ilmeiseen kysymykseen: Osoittaako ateistisen humanistin sormi sittenkin kohti osoittajaa itseään? Peräänkin tarkkuutta kielenkäyttöön. Kritisoidessa uskontoilmiön institutionaalista, toimivaa osaa tulisi kritiikki kohdistaa "kirkkoon" eikä "kristinuskoon". Kirkko on lihaa ja verta, kristinusko on ideologia( ei, käsitteitä "uskonto" ja "ideologia" ei voi erottaa lähtökohdaltaan ateistisessa yhteiskunnassa). Jokainen ateistisista lähtökohdista kumpuava argumentti teististä ideologiaa kohtaan kohtaa saman ongelman: jos jumaluutta ei ole, syyllinen olenkin minä ja syyllisyyttä ei voi erottaa minusta, toimijasta. Tämä mielenkiintoinen ajatusketju johtaakin täysin sekulaarin kristillisyyden mahdollisuuteen, "syyllisyys" on "perisynti" ja "jumaluus" Kantin kategorisen imperatiivin ts. kristillisen etiikan mahdollistaja, ei konkreettinen toimija. ( Kantin postulaatteihin toki kuului oletus Jumalan olemassolosta, tätä ongelmaa on käsitelty esim prima facie-etiikan yhteydessä. Emmanuel Levinas otti ongelmaan myös kantaa asettamalla etiikan ensimmäiseksi filosofiaksi.)

Kritiikki ideologiana on yhtä heikkoa kuin kaikki muutkin ideologiat kritiikkeinä ja äärimmäinen skeptisyys virhe ajattelussa.

Sorbuksen herra

tänään oli äidinkielen preliminäärikoe ja kirjoitinn siellä tekstitaitoa.

Muista et sä oot renki ja Sorbus on herra !

Kuun kurja puoli

Aamupäivästä käynnistynyt väsymyksen sekä kuumeen nousemisen tuoma viipyilevä tunnelma antaa aivan uudenlaista väriä Nethackin pelaamiselle.

Joel on kirjottanut blogiinsa runoutta, joten minun on nyt vastattava haasteeseen Arthur Rimbaud(Jack Keroac?)-henkisellä modernilla sonetilla:

Tanssimestari Kuolema ja hänen rakas vaimonsa
Maailmanpalo katsovat kokolattiamatollaan maatessaan Kuninkaan ensialkelia.
Jalat, kädet, suudelmat, mielet, vainot ja viikunat ja Kuningas nostaa kätensä juhlien päättymisen merkiksi. Miksi Kuningas itkee ja vaikeroi; hänen laulussaan kulta soi ja kädessään on kaunis lasirengas.

Kuninkaan nuoruus on suuremmoinen kesä, hän kohottaa kätensä ja levittää suuren sylinsä; hänen sylinsä on nuoruuden vimma ja kuoleman vietti. Tanssimestari palvoo häntä uskollisesti: kuolemalta varjelee, totuuden torjuu. Kuningas ei elä itseään varten vaan vuoksi toisten kätten.

Millainen on ajan loppu? Miksi täällä ei ole ketään? Milloin te annatte minun katsoa valtakuntaani? Eikö arvovaltani ole mitään? En jaksa enää tähtiä laskea. Luen satuja orvokeista ja siitä, kuinka vuosia sitten vanhat miehet olivat aivan liian vakavissaan. Maailmanpalo hymyilee hiljaa ja itkee illalla vasten Tanssimestarin olkaa: hän on liian nuori, ei hän voisi ymmärtää kuinka maailma teki huorin ja jätti meidät tänne yksin rikkänäisten junien keskelle.

Lopulta Kuningas kohottaa nyrkkinsä raivossaan ja murhaa paraatimiekallaan Tanssimestarin ja Maailmanpalon jättäen jälkeensä vain tyvenen salon. Viimein palatsin ovet avautuvat ja elävien kansoista julkeimmat nauravat raunioitunutta pääkatua pitkin kävelevälle kuninkaalle: "Täällä hän viimein on! : katso kuinka lapseni ovatkaan kauniita, hänet on nimetty Sinun mukaasi!". Kuningas katsahtaa maassa lepävään peilinkappaleeseen kylmin silmin. Palatsin hän ei palannut enää ikinä, kadulla, sienipilven alla Kuningas vieläkin nukkuu ja puristaa sylissään kaunista lasirengasta huulillaan orvokkisatujen sanoja.

Tanssimestarin laulussa Kuninkaan loppu on kaunis, Tanssimestarin laulussa Kuningas ei itke, Tanssimestarin laulussa Kuningas loppuu maailman jälkeen.

Se, minkä nostin ilmaan ei ollutkaan oma käteni; hän todellakin on hylännyt kaiken

Yöllä sivellessäni kirvelevää poskeani Bepanthenilla ilmeni tajunnassani kutkuttava idea: (salaisuus) uni tuli, minä menin.

Unet olivat levollisia ja jättivät minut yksin pyörimään sänkyyni. Kello 10.00 tänä aamuna olin hammaslääkärin vastaanotolla. Hammaslääkäri penkoi epäkeskoa hammasrivistöä; ensi keskiviikkona minulta poistetaan viisaudenhammas(peikko). Pengonta tuotti tuskaa ja toiveistani huolimatta suuhuni purskutettiin sitä ikävänmakuista baananitahnaa. Läheinen perheravintola McDonalds höyrävine patoineen jäi ikävä kyllä kokematta. Noh ! Ehkä jokin toinen kerta sitten : )

Ilma on kylmä ja minä värisen, ikävyyksien onnistumista ja hyvinpitelyn anatomiaa pohdin kun dekonstruktoin vastaatulevan valomainoksen symbolikielen ihan vain todistaakseni kuinka vitun älykäs olen. Selkääni painaa Karhulta haettu basso ja lopulta basso taipuu käteeni notkeasti kuin rautakanki.

Mieltäni piinaa jäytävä epätoivo tulevasta keväästä ja jo kuukauden päästä siintävistä hetkistä jolloin jatko-opiskelupaikka tulisi olla selvillä. Mulla ei oo harmainta aavistusta,mut kui hyvä veto olis mennä opiskelemaan estetiikka humanistiseen tiedekuntaan :D ! Ajatuksieni jaksonajan ajan pyöritän samaa kehää kunnes lopulta heitän sen pois ja keskityn kuuntelemaan kuulokkeista korviini ryöppyävää reggaeta jossa tunnelma on "chilli" kuten Helsinkiläisen nuorison suomi-englanti-stadin slangi sekasotkussa tavataan sanoa.

Kun asetin ensimmäisessä blogitekstissani tavoitteekseni näyttää kärpäselle tie kärpäspullon on nyt tullut aikaa asettaa toinen tavoite: prosessin jälkeen on hylättävä ne keinot, joilla siinä onnistuin ja nähtävä kielellinen todellisuus muunakin kuin pelkkänä esteettis-assosatiivisena mielikuvaverkkona. (Hän (minä) on (Kantilainen syy-seuraus olettamus)todellakin (aidosti, vailla epäilystä) hylännyt(viallinen metodi) kaiken(lauserakenteen vuoksi suuntautuu menneeseen, "kaikkea" ei "hylätä" ellei sitä ole jo ollut(kielellä ei voi viitata kielen ulkopuoliseen) joten kaiken oli jo aiemmin oltava jotta lauseessa olisi tavanomaiseen kielenkäyttöön sisältyvä olemassaolo-olettamus, hylätä sanan merkitys oletetaan sen tavanomaiseksi esteettis-assosatiivis/konnottiivisessa viitekehyksesessään)); täydellinen(äärellinen) Wittgenstein-parodia ja se on minun tieni.

Kaikista helpointa on ironisointi, siksi minäkin kirjotan blogia.