keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Hehhei, kun tänään pääsin jo hieman kirjoittamisen makuun äidinkielen esseepreliminäärissä tuntuu vain ja ainoastaan soveliaalta jatkaa kirjottamista nyt ja täällä.

Päivän mietteet

Tänään olen viljalti pohtinut filosofi Tuomas Nevanlinnan kielenkäyttöä hänen kolumnissaan Helsingin Sanomissa. Nevanlinna kielenkäyttö oli kaikinpuolin mielenkiintoista: Nevanlinna uskaltautui käyttämään lainasanaa "triumfi" suomenkielisen vastineen "riemuvoitto" sijaan. Yksityishenkilönä pidän moista leikittelyä huvittavana; filosofina voisin kuvata tuntojani asian suhteen internetajan ilmauksella "facepalm".


Tänään esseepreliminäärissä erään lähdeaineiston osana oli suomalaisen kulinaristin ja säveltaitelijan A.W Yrjänän runo. Kahlatessani käteeni annettua paperinivaskaa lävitse laskin silmäni runolle vain nopeasti ja hymähdin ivallisesti. A.W Yrjänän taidot rockmusiikin sanoittajana ovat kenties hieman keskivertoa paremmat, ja tekstien sisältö puhuttelee kulttuurisesti valveutunutta kansalaista, mutta runoilijana A.W on valitettavan keskinkertainen. Talvikuningas-albumin sanoituksista löytyvä lyyrinen oksennus /puhallettu tuliin, aurinkojen kerran sammuvaiN/ saa minut itkemään verta. Miksi vitussa tuolla lopussa on tuo n? Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin paljastettava, että CMX on mielestäni kuitenkin sangen mainio orkesteri, ja antipatiani A.W:tä kohtaan ovat ehkä pikemminkin A.W:n mediapersoonan syytä.


Matalakulttuurista korkeakulttuuriin, Jack Keroac'n romaani Matkalla on hieno kirja. Minuun on iskenyt tarve karistaa Helsingin tomut jaloistani ja karauttaa kohti tuntematonta! Tai ainakin on hienoa sanoa niin, tosiasiassa en uskaltaisi jättää edessäpäin siintäviä velvollisuuksia ylioppilaskirjoituksineen päivineen välistä. Olen aivan liian tavoitteellinen ja menestyksennälkäinen ihminen pystyäkseni jättämään suurkaupungin valot taakseni.

Kulttuurikyynisyys

Mitä lie ovat miettineet ne, jotka ironian ovat keksineet? Miksi kauneudesta puhuminen kuulostaa naiivilta? Miksi puhuminen siitä, kuinka kauneudesta puhuminen kuulostaa naiivilta kuulostaa lähinnä säälittävältä? Välillä vaikutta siltä, että nykypäivänä asioita ei saa arvostaa, tai että ilmiöiden julkinen hehkuttaminen tekee hehkuttajastansa typerän. Myönnän itsekin luoneeni pilkallisia katseita tai puhaltaneeni pilkallisen tuhahduksen ulos sieraimistani moniin kulttuuri-ilmiöihin tutustuessani. Ainoat asiat, joista on tiedostavissa piireissä on lupa innostua ovat jo luonteltaan ironisia, kuten esimerkiksi Jon Lajoien huumori.

Mikä pelastaisi minut kulttuurikyynisyydeltä? Mikä saisi minut "innostumaan siisteistä jutuista", kuten erään Irc-galleria yhteisön nimessä sanotaan? Onko tiedostavan nuorison älykäs ironia vain vaihe josta on kasvettava yli, eikä sitä ole mahdollista kiertää älyllistämällä itseään ilmiön yläpuolelle?

Moderniin, tiedostavaan kulttuurikyynisyyteen kuuluu olennaisena osana kristinuskon kritiikki. Kristinuskon takia me hakkaamme metsät , kristinuskon takia me orjuutimme Afrikan kansat, kristinuskon takia miehet raiskaavat. Nimeä seuraus, kristinusko on syy. Kysynkin jokaiselta, joka käyttää kristinuskoa keppihevosenaan maailman ongelmien ja kärsimyksen selittäjänä, jos jumaluutta ei ole olemassa, miksi uskonnollisuus ilmiönä on syntynyt? Jos vastaus on, että uskonto ilmiönä on ihmisen tarve selittää tuntematonta, niin sanottu "aukkojen jumala", johtaa se ilmeiseen kysymykseen: Osoittaako ateistisen humanistin sormi sittenkin kohti osoittajaa itseään? Peräänkin tarkkuutta kielenkäyttöön. Kritisoidessa uskontoilmiön institutionaalista, toimivaa osaa tulisi kritiikki kohdistaa "kirkkoon" eikä "kristinuskoon". Kirkko on lihaa ja verta, kristinusko on ideologia( ei, käsitteitä "uskonto" ja "ideologia" ei voi erottaa lähtökohdaltaan ateistisessa yhteiskunnassa). Jokainen ateistisista lähtökohdista kumpuava argumentti teististä ideologiaa kohtaan kohtaa saman ongelman: jos jumaluutta ei ole, syyllinen olenkin minä ja syyllisyyttä ei voi erottaa minusta, toimijasta. Tämä mielenkiintoinen ajatusketju johtaakin täysin sekulaarin kristillisyyden mahdollisuuteen, "syyllisyys" on "perisynti" ja "jumaluus" Kantin kategorisen imperatiivin ts. kristillisen etiikan mahdollistaja, ei konkreettinen toimija. ( Kantin postulaatteihin toki kuului oletus Jumalan olemassolosta, tätä ongelmaa on käsitelty esim prima facie-etiikan yhteydessä. Emmanuel Levinas otti ongelmaan myös kantaa asettamalla etiikan ensimmäiseksi filosofiaksi.)

Kritiikki ideologiana on yhtä heikkoa kuin kaikki muutkin ideologiat kritiikkeinä ja äärimmäinen skeptisyys virhe ajattelussa.

2 kommenttia:

  1. Samanlaisia ajatuksia yllämainitusta ns. "älykkäästä ironiasta" ja innostumisen dilemmasta. Välillä tuntuu aivan pakolliselta olla kyyninen ja näpäkän hauska kuivan ironisella tavalla. Sitten siihen kyllästyy. Esimerkkinä joku.. hevari/protu -jengi (tiedät kyllä ketä tarkoitan)... ensimmäisen ex-byrinbyrin aikana jo kyllästyin.
    Mutta huudanko koko ajan, että "Funny how love is everywhere just look and see!" En. Välillä kuitenkin tuntuu siltä. Mutta onko se maailman huipulla olevalle abiturientille liian helppo vastaus? Vaikka jossain haimatasolla tietäisi onnellisuuden (lyhyen- ja pitkän aikavälin onnellisuuden jonkinlaisen amalgamaation) olevan tarkoitus, voiko sen sanoa ääneen?
    Hmm kiireessä kirjoitin. En ehtinyt koota ajatuksia. Hyvä teksti, oli tarve kommentoida.

    VastaaPoista
  2. Jatka blogin pitämistä, vaikuttaa aika ominaiselta sulle.

    Ironiajuttua kommentoitava sen verran, että itse tulkitsisin teini-iän "älykkään" kyynisyyden lähinnä tavaksi asettaa itsensä muiden yläpuolelle. Toisin sanoen siis keinoksi nostaa itsensä asioiden yläpuolelle sen sijaan, että myöntäisi, ettei ymmärrä tai kykene samastumaan (mikä on huono asia). Typerältä tuntuvan kieltäminen on helpompaa kuin ymmärtäminen jne. Ei, ettenkö itsekin tekisi sitä ihan koko ajan.

    Ja en tajua, että mikä siinä N:ssä nyt on vikana : <. IHAN HYVÄ MONIKKO.

    VastaaPoista